Kävin viikonlopun aikana Helsingissä nuorimaiseni kanssa. Mentiin ihan vaan taidetta katsomassa Ateneumissa. Ennenkuin oltiin siellä asti, niin olin eksyä matkalla, minä vein meidät harhaan. Siis oikeesti; ihminen voi eksyä muutaman kymmenen metrin matkalla. Mutta oikeastaan minun tapakuksessa tuo ei ole vielä yhtään mitään: Kerran eksyn kansallis Oopperan vessaan, sitä jo itekkin hieman ihmettelin. Mutta jokatapauksessa perille löydettiin ja kauniin taiteen ääreen päästiin.
Eero Järnefeltin syntymästä tulee tänävuonna kuluneeksi 150-vuotta. Järnefelt oli lahjakkuus jo nuorena ja aikuisuuden kynnyksellä halusi ruveta kansakoulun opettajaksi. Mutta isä patisti poikansa taidetta opiskelemaan. Yleensä olen sitämieltä, että lapset valitkoon uransa itse ja vanhemmat tukekoot heitä siinä. Mutta tässä tapauksessa sanon: Jes, Eeron faija!! Laitoit lapsesi oikealle uralle ja hänen kättensä töitä ihaillaan vielä nytkin ja varmasti kauan tämän jälkeenkin.
Harvoin enään kadehdin jotain mutta tuo maalaamisen/piirtämisen lahja on sellainen. Jos jonku taiteellisen puolen olisin itselleni saanut, niin tuo olisi ollut ehdottomasti se minkä olisin itselleni suonut. Mutta olin liian kaukana kun jotan tällästä luoja jakoi ihmis-lapsille.
Kampin liikekeskuksessa pyörittiin hetken aikaa. Lapseni osti repun, minä fudgea mikä olikin taivaallisen hyvää. Kello oli sopivasti ja kun kummallakaan ei ollut mitään sen kymmempaa hankintaa pääkaupungista niin lähdettiin Saloa kohti. Ei kauaa tarvinnut odottaa kun linja-auto saapu portille ja ovi ratkautettiin auki. Oven päällä oli sellainen iso punainen rasti mutta meikä ryntäs ulos ja laiturille bussin viereen. Kuski toivotti vaan tervetulleeksi ja kehoitti menenmään sisälle autoon. Siellä vasta tajusin, muut matkustajat odottavat kiltisti vielä terminaalin puolella vihreää valoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti